Leena Kurra

Tehtävä:  Kirjoita runo tai teksti aiheesta Pohjolan Joulu

Ilo saada - ilo antaa

Heräsin yksin pimeässä huoneessa. Oven raosta tunkeutuva valo tervehti minua, samoin juuri paistetun piirakan tuoksu. Maistelin sitä kielelläni. Kuulin rytmikästä kolketta. En ollutkaan yksin. Äiti oli leipomassa karjalanpiirakoita. Hän huhuili.

– Tuleha sie Liena auttelee. Issäis olj nii hakki siu piirails, ku niis maistuip piente sormii jäljet. Ne olliit hänest nii makkiit.

Ykskaks ovi aukesi sepposen selälleen. Äiti tuli sänkyni viereen jauhoinen esiliina mekkonsa suojana.

– Nouseha ylös Liepuska, ni mie näytä siul jottai. Tännää oo joulaatto. Äiti kietoi kätensä hartioilleni ja painoi minut rintaansa vasten. Se oli lämmin ja pehmeä. Hän osoitti sormellaan varhaisen aamuyön tähtitaivaalle.

– Näät sie tuo kirkkaa tähen? Se näytti tietäjil oikiin suunna, jot hyö ei joutunt vikkua matkal Jeesus-lapse luoks. Hyö ei tarvinneet ees vanarii. Se jout sammuttaa. Hyö löysiit lapse lääväst ja antoit Häll lahjoi, äiti kertoi.

Hieroin unihiekat silmistäni. Siellä ihan oikeasti tuikki suuri tähti. Äiti sanoi, että jouluna vietetään Jeesuksen syntymäjuhlaa ja että sen muistoksi joulupukki tuo aattoiltana lahjoja. Minä, viisivuotias, olin haltioissani.

Menin kotipihaan potkukelkkailemaan. Huurteisten kuusien ja koivujen oksilla oli kevyitä lumihiutaleita. Niitä oli myös kelkkani ohjaustangolla. Yritin kerätä lumihiutaleita kielelleni. Keittiön ikkuna kopsahti auki. Äiti huusi.

– Älä vaa, rakas lapsein, pist kieltäs mihikää rautasee. Se sattuup.

Äiti näki kaiken. Minäkin toivoin, että olisin nähnyt edes vilahduksen joulupukista ennen iltaa, mutta ei. Iltaan oli niin pitkä aika.

Saunominen katkaisi tylsän odotuksen. Kylpemisen jälkeen pukeuduimme sunnuntaivaatteisiin ja sitten aloitimme jouluaterian. Oli kinkkua, laatikoita, karjalanpiirakoita ja -paistia, sillillä maustettua rosollia, riisipuuroa, joululeipää, väskynäsoppaa ja torttuja.

Kun valkoisen pellavaliinan peittämä ruokapöytä oli siistitty ja asitiat pesty, kuului ulkoeteisestä kopinaa. Joulupukki astui sisään ja kysyi.

– Onko täällä kilttejä lapsia?

Minä pelkäsin niin, että jäykistyin paikalleni. Toinen pelkääjä oli Mikki-kissa. Se hyppäsi naulakossa roikkuvan lammasturkin hihaan ja kävi kainaloaukosta kurkistamassa, joko vaara oli ohi. Joulupukki antoi minua 14 vuotta vanhemmalle siskolleni piiskoja, koska hän oli ollut jonkun pojan kanssa tanssimassa.

– Saanko minäkin piiskoja? Melkein itkin.

Ei hätää! Joulupukki toi minulle nukkeleikkeihin sopivat huonekalut. Oli salaisuus, että isäni oli tehnyt ne isosiskolleni, kun hän oli pieni. Sain valkoisen piirongin, jossa oli peili, kaksi ovellista astia- ja vaatekaappia. Sain vielä pöydän, kaksi tuolia, sängyn ja sohvan, johon mahduin istumaan. Tuo joulu oli minulle totisinta totta, käsin kosketeltava.

Muistan hyvin myös joulun, kun olin seitsenvuotias. Uskoin vielä joulupukkiin, mutten Korvatunturin lahjoihin. Näin, että paketit ilmestyivät pukinkonttiin kotimme kätköistä. Minäkin halusin osallistua tuohon leikkiin. Äiti oli opettanut minut neulomaan. Osasin väkertää silmukoita kahdella sukkapuikolla. Halusin tehdä isälleni lahjaksi kaulaliinan. Se oli salaisuus, jonka vain minä ja äiti tiesimme. Hän antoi langat, mustaa ja harmaata villalankaa, pässinpökkimiin tarkoitettua.

Isäni oli kolmivuorotyössä Ahlströmin tehtailla. Hänellä oli neljän kilometrin työmatka, josta puolitoista kilometriä oli viitoitettua jäätietä. Muistan, kuinka mielikuvissani näin isän jäällä kovan tuulen tuiverruksessa kutomani kaulaliina kaulassaan. Se lämmitti häntä ja mielikuva minua.

Aattoon oli neljä päivää. Päälläni oli flanellinen yöpuku, sillä olin juuri herännyt. Otin puikoilla olevan työni pesukomuutin kaapista. Istahdin valkoiselle posliinipotalle ja neuloin lämpöisen pissan höyryssä, kun yövuorosta kotiutunut isä tuli nukkumaan.

Salaisuus nakersi kuin hiiri. Se poltti kuin kuuma peruna. Ja sitten:

– Arvaa, mitä teen, isä.

– No, mitä?

– Teen sinulle joululahjaksi kaulaliinan.

– Vai niin, isä vastasi huvittuneena.

Isä istui vuoteensa reunalla piippuaan poltellen ja hymyili veikeästi. Hän kopautti piipun tuhkakuppiin, painoi päänsä tyynylle, veti peiton päälleen ja sulki silmänsä. Simäkulmissa kujeilivat kauan naururypyt. Jatkoin potalla neulomista senkin jälkeen, kun isä jo kuorsasi ja kissa hänen kainalossaan näki hiiriunia.

Värkkäsin silmukoita, väänsin puikkoja. Kutimesta tuli vedenpitävä. Se ei venynyt eikä vanunut mihinkään suuntaan eikä olisi kiertynyt kenenkään kaulalle. Jouluaatto tuli ja minä käärin pakettiin, en kaulaliinaa, vaan vinoneliöisen patalapun. Laitoin mukaan vanhan joulukortin, jonka sain mustekumilla lähes puhtaaksi ja kirjoitin "rakkaalle ainovalle isälle."

Seurasin tarkkaan, kuinka joulupukki nosti kontista tekemäni paketin, ojensi sen isälleni ja luki kortin. Isäni kasvoilla oli tuttu huvittunut ilme. Hän hymyili. Minä säteilin onnesta. Tulihan siitä sentään patalappu.

Ikimuistoisena jouluaattona reilut parikymmentä vuotta myöhemmin olin mieheni ja äitini kanssa Varkauden sairaalassa jättämässä jäähyväiset isälleni. Painoin huuleni hänen otsalleen, kun hän henkäisi viimeisen kerran. Silloin esikoislapseni hypähti kohdussani. Ehkä he kohtasivat toisensa siellä jossain, toinen tulossa tähän maailmaan, toinen täältä lähdössä. Patalappu oli vuosia sitten vaihdettu uuteen, mutta isäni lukollisesta pöytälaatikosta löytyi toistamiseen käytetty joulukortti. Voin vain arvailla syitä, jotka saivat hänet säilyttämään sen. Koin silloin ensimmäisen kerran antamisen ilon saamisen iloa tärkeämpänä.

Isä tiesi, että vaikka joulun sanoma oli ollut valmis lähes 2000 vuotta, sen merkitys tulisi muuttumaan sen mukaan, mitä elämä iloineen ja murheineen minulle opettaisi.